Mä olen oikeesti ku lankakerä missä on sata ja miljoona päätä eikä yhtään häntää. En oikeesti tiedä yhtään mistä alottaa tai mihin lopettaa! Taidan edelleen olla shokissa. Mutta millon se menee ohi? Millon tää ’shokkitila’ loppuu ja mä voin ruveta käsittelemään tätä asiaa??
Nyt mä olen vihainen. Niin vihainen. Äärettömän vihainen. Tekis mieli huutaa ja kirkua, polkea jalkaa ja potkia!! Erosta on nyt noin 3.5kk ja muutosta 2.5kk ja koko tän ajan mä olen ollut ku lammas.  Ilmeisesti ajatellut, että jos olen oikein ’kilttityttö’ niin kaikki palautuu ennalleen kuin taikaiskusta ja mä olen onnellinen siinä omassa vaaleanpunaisessa maailmassani. Minä ja minun täydellinen elämäni ja minun täydellinen perheeni! HALOO!! Olisko nyt hyvä aika herätä ja riisua pinkit lasit silmiltä ja tajuta ettei niin tapahdu, tuskin enää ikinä. Pikkuhiljaa se ilmeisesti on iskostumassa tajuntaan sillä nyt on lammas muuttunut sudeksi. Irvistelen ja vittuilen joka välissä. Olisin jopa valmis raatelemaan. Tajusin tässä yks päivä ettei mun tartte olla enää Sen sihteeri, ongelmajätekuski, puhelinvastaaja, pyykkäri tai mitään muutakaan. Tähän asti olen mennyt  ja auttanut ,tehnyt kaiken.  Olen nyt tajunnut, että mulla on oikeus olla vihainen, katkera. Mä saan itkeä, huutaa ja raivota. Mä saan myös sanoa sen, että mä inhoan ja syytän SITÄ kaikesta, myös Sille. Mutta eniten toivoisin, et tää tunteminen loppuis. Tää on niin kuluttavaa. Meneekö siihen montakin vuotta, etten enää ikävöi, elättele turhia toiveita edes lasten takia, en olisi enää katkera, enkä vihaisi ja lakkaisin syyttämästä. Yksinään tunteminen on niin turhaa.
Mistä sitten olen vihainen. Siitä, että Se kehtaa laittaa mulle viestin: Hyvää yötä.. Siitä, että mun lapsi tulee kotiin ja ilmoittaa Sen uuden Naisen olevan lapsen uusi äiti. Mä olen vihainen siitä, että Se viettää enemmän aikaa Sen uuden Naisen  ja Sen lapsien kanssa kuin omiensa.  Mä taidan olla vihainen kaikesta.  Vihaan sitä että Se Nainen pesee mun lasten hampaita, kun lapset ovat isällään. Mä vihaan sitä, että Se Nainen on MUN kodissa, mun neliöissä, MUN MUN!! Inhoan sitä mitä Se teki mun/ meidän perheelle. Sitä mitä tää tekee meidän lapsille. Ja mä niin inhoan sitä, että mä inhoan Sitä.

Ja taas heti huomenna olen surullinen ja ikävöin. Mä kai olen vaan jotenkin väärin rakennettu, kun vieläkin haluan palata ja paikata kaiken. Vaikka kaiken tapahtuneen jälkeen se ei enää olis edes mahdollista. Enkä mä itseni takia palaisi vaan lasten. Minähän alun perin koko eron halusin. Minähän se olin joka siitä puhui ja jankutti.  Sain mitä halusin, miks tää sitten on näin vaikeeta?  Voisko tää jo loppua? Mä en millään enää jaksais, vaikken vielä ole edes aloittanut. Mun täti ehdotti mulle eroseminaariin liittymistä. Ei huono idea, vähän liian aikaista vaan vielä. Ensin olis pakko löytää joku muukin kanava kuin tää pelkkä viha ja katkeruus. Pitäisi varmaan jollain tapaa kyettävä tajuamaan kaikki tapahtunut objektiivisesti.  Sinne vaan tuntuu olevan niin loputtomalta tuntuva matka. Älytöntä kulkea kohti päämäärää, mistä ei tiedä mikä se päämäärä on. Onni? Ilo? Rauha? Ei, tällä hetkellä se päämäärä on vielä paluu entiseen. Ei hyvin mene.

Palaan taas..
-D-

Muutin blogin nimen. Tää oli joskus 'täynnä' iloisia kirjoituksia lapsista, perheestä, elämästä. Nyt jatkossa kirjoitukset on varmaan täynnä lapsia ilman perhettä, eroa ja elämää.. eikä niinkään iloa.

Mistä sitä alottais. Olen niin katkera, niin haavoilla, niin jätetty ja niin surullinen etten osaa edes sanoa mitään. Erosta on kulunut jo muutama kuukausi. Neljä, jos tarkkoja ollaan. Enkä vieläkään ole käsitellyt asiaa. En mitenkään. Elämä on lipsahtanut ihan väärille raiteille, on kuin katsoisi jonkun toisen elämää, huonoa B-luokan leffaa Ö-luokan elokuvateatterissa. Tää kipu on hetkittäin helvetillistä. En mä itseäni kipuile vaan lapsia, toiset on vielä niin pieniä, niin pieniä. Toisinaan taas tulee tunne, että mä selviän, tai me selvitään. Kunnes mä muistan etten välttämättä edes halua selvitä.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että olen sivuuttanut tän ero'jutun' kokonaan. En ole oikeastaan sanallakaan puhunut kenellekkään mitään koko jutusta, en vielä yhtään itkua itkenyt. Ihmiset odottavat räjähdystä. Huoneisiin laskeutuu synkkä hiljaisuus ja nauru lakkaa, kun saavun paikalle. Kukaan ei tiedä miten suhtautua muhun. Yhteiset ystävät katsovat pois, koska eivät tiedä mitä sanoa. Ei siis ihme etten ole puhunut, ei kukaan uskalla kuunnella. Eikä kukaan uskalla myöskään tukea. No ehkä mä myös työnnän ne pois luotani. En taida olla vielä raivoltani ja vihaltani valmis puhumaan. Toivon tän kirjottamisen selkeyttävän hieman ajatuksia. Kunhan vaan jaksaisin kirjottaa. Tai saisin edes jotain sanotuksi.

Laiminlyön itseäni kaiken aikaa. En istu hetkeksikään miettimään. Eteenpäin on mentävä hinnalla millä hyvänsä. Tän 4kk:n aikana olen laihtunu 14kg. Enää ei taida olla mitään mistä laihtua. Lääkkeitten käytön lopetin uutenavuotena, ei niiden kanssa osannut toimia. Paniikki palaa ajoittain, mutta nyt sen osaa torjua. Uni ei tule vielä, mutta ei kai ihminen voi koko elämäänsä valvoa? Jokaiseen päivään nouseminen on todellisen työn ja tuskan takana. Enkö saisi vaan hautautua johonkin määrättömäksi ajaksi, kunnes taas tuntuu siltä, että jaksan.. elää, olla minä, hoitaa lapset, kodin.. Mutta ei, mä olen äiti jonka on pakko muistaa paikkansa.

Olipas tää rankkaa. Jatkan taas, kun jaksan.

-D-